Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.

Niin—Pistoiassa…

1903.

ALPPIPURO

On puhdasvetinen alppipuro ja läpikuultavan kirkas vuorijärvi lumisten huippujen välissä.

Ovat mutaiset maani virrat ja samean ruskeina loiskivat tuhanten järvien laineet veteliä rantoja vastaan.

Miksi on niin puhtoinen alppipuro? Miksi ovat niin sameat Suomeni suvannot?

Kuohuvat taivaasta suoraan Tyrolin kosket, luojan lähteistä pudoten; lumikenttiä alas kiitävät, jäisiä rinteitä rientävät, hyrskyvät pitkin pestyjä kalliopaasia, aina vyöryvät, aina vellovat, vesi kirkastuen paisteessa päivän, vaahto aurinkoa itseensä imien—siksi on niin puhdas alppipuro, siksi niin kuulakan kirkas vuorijärvi.

Ovat sameat suosilmäkkeet saloilla Suomen, maan alitse matavat hetteet, ovat likaiset metsäpurojen lähteet, ei paista ikinä päivä rimpien rytöihin, ja sakenee vesi savisten vainioiden välitse verkalleen juostessaan—kerran koskena kuohahtaa, kohta taas uupuu ja uinahtaa— siksi on samea Saimaa, siksi Kymi merenkin laajalti mukaisekseen muuttaa.

Milloin puhdistut veri suonissa Suomen? Milloin virkistyt ja vauhtia saat? Milloin kirkastut Kymi? milloin selkenet Saimaa?

Et kirkastune ennen kuin maanalainen voima matalat mäkesi vuoriksi murtaa ja harjujesi hartiat kohti pilviä pusertaa, et ennen kuin korpiesi alangot kohti taivasta taittuu! Et ennen!

LIPPU

Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä. Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme—emme mitään. Olisi pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas entisellään?

Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?

Kuinka tahansa—jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu, oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun täytyi saada remahtaa…

Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse, huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren, mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.

Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet, vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä eteemme astuneita!

Viel' on Suomi voimissaan! —– Koskaan, kallis synnyinmaa, sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä! —– ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä. —– Eespäin, urhot, kaikki ees! Tää ikivanhan vapauden tie on sees. Eespäin te pyhät, pystyt repaleet! Viel' eivät Suomen värit sortuneet.

Mutta missä se on? Ylös lippu!—Pojat, missä lippu?

Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää saatu sinivalkoista nostaa.

–Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?

–Malttakaa!

Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään sinivalkoinen lippu, toisella—tulipunainen.

–Ylös molemmat!

Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa rauhallisen kehityksen tienviitta—alareunassaan sinisen alla punainen päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.

1905.

VAPAALLE KYNÄLLENI

Sinä vapiset tällä hetkellä. Minun on vaikea saada sinua kulkemaan paperia pitkin yhtä reippaasti ja huolettomasti kuin ennen. Lähtiessäsi liikkeelle sinä epäröit niinkuin lintu, jonka häkki on avattu, mutta joka ei vielä oikein usko eikä uskalla lentää ulos.

Miksi vapiset, kynäni, miksi epäröit?

Sinä vapiset ilosta siksi, että tiedät olevasi vapaa. Sinä epäröit siksi, ettet vielä tiedä, osaatko, vaikka saatkin, tätä vapauttasi hyväksesi käyttää.

Sinun ei nyt tarvitse ketään pelätä eikä ketään totella, tuskin lakiakaan, koska sinulla ei nyt ole mitään lakia olemassa. Sinulla ei ole olemassa muuta lakia kuin se, minkä itse itsellesi kirjoitat. Ja mikä sinun nyt täytyy itse itsellesi kirjoittaa. Se laki tuntuu sinusta nyt kovemmalta kuin mikään entinen, jonka kirjoittamisessa et ole osallisena ollut. Rautaisin kourin tuntuu se kuristavan rannetta käden, joka sinua kuljettaa.

Mutta älköön olko kädessäsi kahletta, olkoon siinä rannerengas, ei raudasta, vaan kullasta, metallien jaloimmasta.

Sinun täytyy nyt totella itseäsi, sinun täytyy laatia lakisi ja ohjeesi omasta ymmärryksestäsi ja älystäsi. Sinun on tähän saakka täytynyt tottua kiertämään mieli- ja väkivallan lakia ja sinun suurin tyydytyksesi ja usein ainoa tarkoituksesi on ollut saada vartijasi petetyksi. Ennen oli sinulla toisen käsky, nyt olkoon sinulla oma kuri, ennen painoi sinua ulkonaisena uhkana vain aineellinen sakko, nyt puristaa sinua sisältäpäin siveellinen pakko. Eilen oli päälläsi vieraan peloitus, nyt on pohjanasi oma velvoitus.

Siinä on nyt uusi vapautesi. Vapise sitä, elä, niinkuin ennen vapisit valtaa: vihasta ja kiukusta ja sorron tunteen alennuksesta, vaan edesvastuusi tunnon suuruudesta, kunnioituksesta oman itsesi korkeampia voimia kohtaan—ja ilosta siitä, että olet vihdoinkin vapaa!

Marraskuun 8 p:nä 1905.

Страница 33 из 33

Назад 1…32 33Далее