–So—so—soh!—vähemmällä pitää olla—!—Mikä sinä olet, joka semmoista meteliä pidät—on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty.– Isäntä onkin jo noussut istumaan.

–Kyyti on kartanolla—herrat odottavat—hevosta aisoihin!—tuleeko vai ei?

–Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa—ja isäntä julmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta … Mutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän jaloilleen… Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että »heräähän se herrakin, kun suuta syyhyttää».

Se hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on sillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että ylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne. Ylioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne hevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä ei heitä tunne ylioppilaiksi—heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä— hän luulee, että »mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja».

Hän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla laiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.

–Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.

–Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen.—Täysi määrä kyytejä on jo mennyt tänä päivänä—kello kahdeltatoista saatte vaikka viisi?

–Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?

–Kaikki ne on kyydissä.—Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo sanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.

–Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan ylitse päätään kurkottaen.—Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu?– Ihan minusta kuuluu kuin ori—

–Suus' kiinni, poika—sinä ainainen räveltäjä—se on minun asiani eikä kenenkään muun, mitä minun tallissani—eikä oritta ole annettu ennenkään—

–Eikö vallesmannillekaan—?

Kyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole kuulevinaankaan.

–En anna, kun ei ole pakko antaa.

–No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun … minä vien nämä herrat vielä yhden välin—ei se ole ensi kerta, kun tämän talon hevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan.—

Ja poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.

–Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka—se on se hennompi herra, joka sen sanoo.—Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä—jos te olette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?

–Hollimieshän minä olen.

–Se on sekin jo osastaan vasta postia vienyt—eikä sen ole pakko toista kertaa lähteä, ehätti isäntä jo sanomaan.

–Vastako postia vienyt—No, sitten se hyvin saattaa nämäkin viedä— meidän postintuoja palasi täältä jo iltayöstä eikä se tuo mitenkään ole saattanut sitä vast'ikään täältä viedä, kun jo on päivä puolisissa— vaan se posti taitaakin tässä aina viroitella—

Kyytipojan pistos tuntui, sillä vaikka isäntä ei ole häntä kuulevinaan, niin hänen muotonsa kuitenkin käypi kovin happameksi, ja hän huomaa, että on paras olla pitemmältä kiistelemättä.—Kuka takaa tuon kyytipojan, jos se vielä valehtelee, että posti täällä juomassa viipyy.

–En minä kiellä—vie vain, mutta ei sinun ole pakko.

–Eihän se pakostakaan lie—

–Ehkä te nyt sitten kuitenkin lähdette meitä kyytiin?—

–Mene pois, niin ei tarvitse minun hevostani kiusata!

–Enpä häntä nyt oikein—on nyt niin helteisenlainen ilma.

–Ja nuo herrat ei näy hevosta säästävän—pojankin lama ihan vaahdossa kuohuu.—Se on isäntä, joka ei malta olla sekaantumatta.—Katsoppas tänne harjan alle—

–Kunhan ei omanne ennen lamoja olisi—koska ette niitä uskalla näyttääkään—

–Lähdettekö vai ette? sanoo se vantterampi herra hollimiehelle ja näyttää jo alkavan kiivastua.

Mutta heidän kyytipoikansa vetää hollimiehen syrjään ja sanoo hänelle jotakin korvaan. Ja se, mitä hän siinä sanoo, se on semmoista, jota kyytipoika, joka on saanut hyvät juomarahat, sanoo toiselle, silloin kun hän sillekin samaa toivoo, ja kun tahtoo herroilleen edeskinpäin hyvän kyydin toimittaa.

–No, jospa tuota sitten lähden—johan se ruuna on appeenkin syönyt.– Vaan minulla on vähän huononlaiset kärryt eikä niissä ole vieterejäkään.

–Eiköhän isäntä lainaisi kiessejään—nämä on yhtä hyviä herroja kuin vallesmannikin.—Se on se kyytipoika, joka vieläkin tahtoo herrojaan auttaa, mutta isäntä ei ole taas häntä kuulevinaankaan.

–Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on matkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen kärryjä—eikö teillä ole parempia?

–Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!

–Mitä?

–Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo vantterampi herroista.

–Mikäs näillä on hätänä—on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin tyytyneet—eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu—

–Eikö vallesmannillekaam?

–… ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä—ei sitä neljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.

–Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat ajopelit—olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin—

–Niinpä täriskää vieläkin—minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat ennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään maksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.

Mutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin pohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui kiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia katsoi häntä lujasti silmiin.

–Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut, mitä asetuksissa on määrätty?

–Enhän minä teitä–

–Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi jäänyt?

–Elkää, hyvä herra—enhän minä teitä toki—enkä ketään—heittäkää irti–

–Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte korvianne säästää—ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa olkapäästä ja survaisi hänet luotaan…

–Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen ja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle pihaa:

–Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä kuulette—lurjus!—ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä peräseinästä.

–On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.

–Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:

–Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!

–Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.

–Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella kapineitaan hollimiehen kärryihin.

Страница 14 из 15

Назад 1…13 14 15 Далее