Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää, joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli parhaallaan.

Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä, sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa, jota kaikki kotona ihailivat.

–Minä saan sanoa terveisiä sisareltani … minä juuri saatoin hänet »Ilmaan» … hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos laiva jättää.

Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.

Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi, ja hän tunsi punastuvansa.

Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä juttelemaan.

Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.

Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.

–Pane sinä palttoosi kiinni, Antti … nyt tuulee niin kylmästi… Jos laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on sinun kaulaliinasi?

–Siellä se on jossain … en minä tiedä.

–Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.

–Kyllä minä kirjoitan.

–Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä… Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä olen säästänyt … jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos tarvitset jonkun rusetin tai jonkun…

Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.

Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää… Nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.

Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista, matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä hän puristi.

–Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle melkein Pekan jalkain alta.

Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti rintataskusta esille.

Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä suureni yhä.

Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:

–Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!—Hyvästi Antti! Hyvästi, Antti!—jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.

Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin, nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään. Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari kertaa lakkinsa lippaa.

–Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!

Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.

»Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.

–Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni »Ilmasta».

Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa. Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin.

Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli vieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.» Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi yht'äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui mieliala samassa niinkuin sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta olisi oikein irtautunut luistamaan.

–Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin laiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä, kunnes sekin katosi.

Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar, mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut, nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.

Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.

Страница 2 из 22

Назад 1 2 3…22 Далее