–Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi paistinkalat, kantoi viilit leilissä … nyt katsoo vanhaksi: »Sen kanttura, sen vääräsääri … sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.– Onko se nyt siinä, minkä näköinen mies on, tai minkä ikäinen, kunhan vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten hengessä, koskien niemessä—tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut ikivanha … kun et tuhkinut etkä puhkinut…

Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli. Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin… Mutta kun kerrankaan iloitsisi siitä mistä minä—kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!—Hänen ajatuksensa seisoivat hetken.—Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on. On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo…

Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole huomannut?

Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja tulee itse eväitä tuomaan?—Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.

Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin. Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.—»Taitan tuosta saunavastat.»—Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä, joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan, kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen, vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas—»laitetaan oikein sen suuren sukusi uhallakin», sanoi—niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän…

Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie ajatellutkin … vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan, joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.

Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy, mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan, kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää. Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?

Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti, mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin karjan urat salolla.

Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa, sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä pihaan.

Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla… Eipä ollut vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee, vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.

Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.

Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva, pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on … eikä tämä tästä enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.

Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko ja minä itse samanlainen?—No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen, että sai piikanaan pitää—miksi tarvitsi hänen minut pappilaan houkutella?

Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla, miehekkäällä äänellä:

–Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä matkamiehelle?

Страница 2 из 35

Назад 1 2 3…35 Далее