"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu", vastasin. "Luonto näyttää hyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki kansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin surua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä. Surupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja aikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se säilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja antaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu surun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja vastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa. Ensimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se säästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa. Mutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta luopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista surulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle."

"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin", lausui vaimoni nyt. "Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet surupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko tyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään kolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi veljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin tämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa suvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää. Mitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse, miettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme uskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin – sanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että ääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei voi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen vaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan tomusta'."

"Mutta asia on nyt kerran niin", sanoi Rob, "että kuolema on jotain kamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea, koko luonto sitä kammoo."

"Siksipä juuri", arvelin minä, "pitäisi kristittyjen välttää näitä liiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä luonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja synkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin sielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta kohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme ystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme valkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia tunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja teemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme on tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle päin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten kuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen talo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen ja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen velvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.

"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne olisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme ovat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se rakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä sen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme esikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen ilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta saatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi – isän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa rakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen."

Страница 58 из 58

Назад 1…57 58Далее