–Mikä ihmeen elävä tuo on?—ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat—aasin jalat. Toisen kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.

–Sehän on lautakuorma!

Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.

Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle, voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja sen lisärakennukseen.

Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.—»Oo jah!»—Hän ei läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä, hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut. Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy ihmisten kantaa? Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.—»Tie on liian jyrkkä juhdan nousta.»—»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»—»Jah, gewiss.»

Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki ihmisten selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt, ruuat, juomat—olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa, upottavassa, tämmöistä mäkeä…! En ollut tullut sitä eilen ajatelleeksi.—No niin, se nyt on niin—mitä se minuun kuuluu—ja minä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se surisi siinä sittenkin.

Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin kaadettu.

Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä hyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen katseellaankin vetää itseään eteenpäin.

Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.

Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään rautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.

He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös—»työn orjat». Pitkästä ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.

Välähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti—minä silloin toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.

Katsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva riemuisa lippu.

Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi. Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko, levähtääksemme sopiva… Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan, kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla on oikeus ja minulla täytyy olla oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä! Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat? Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa, heidät tällä tavalla torjuin… No niin, me istumme siis tähän nurmelle ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen…

Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja, mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.

Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan, nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.

Страница 25 из 26

Назад 1…24 25 26 Далее