HANNA. Siinä on vain se ero, että tarjousta ei tehty sotavangille, vaan rintamassa seisovalle sotilaalle, joka, niin nääntynyt kuin olikin, ei vielä katsonut olevansa taisteluun kykenemätön eikä siis myöskään katsonut voivansa antautuakaan. Ja taisteluun kykenemätönnäkin hän olisi ennen antanut lävistää itsensä, kuin luovuttanut aseensa teidän kaltaistenne maansa kavaltajain hänelle hankkimien etujen saavuttamiseksi. On häväistys hänen nimelleen ja hänen muistolleen, että hän ilman minun vaikutustani olisi mihinkään semmoiseen voinut suostua. Ei hän katsonut ehdotuksianne edes sen arvoisiksi, että olisi niistä minulle puhunut. Sain tietää houkutuksistanne rikkirevityistä kirjeistänne, joita hän oli heittänyt paperikoriinsa.

PESONEN tulee kädessään keltaisessa kuoressa oleva kirje, jonka asettaa Lindhin eteen pöydälle.

PESONEN.

Tämä on mennyt erehdyksestä virastoon.

Menee.

HANNA. Hankkeenne oli katala kylläkin. Sen piti muka käydä ohi Bobrikoffin, Pietarin teitä. Koetitte uskotella hänelle, että jos onnistuisitte, se olisi merkki suunnan muutokseen yläilmoissa. Oli muka todennäköistä, että muutkin karkoitetut pian saisivat palata samalla tavalla. Koetitte ottaa hänet yllättämällä: vastaus oli annettava juuri samassa, otollinen hetki voisi mennä ohi, huomenna voisi olla jo myöhäistä,– panitte hänen eteensä valmiin paperin,—en sitä löytänyt, hän oli kai heittänyt sen uuniin, mutta kirjeestänne kävi selville, että semmoinenkin oli seurannut mukana—hänen tarvitsi vain piirtää siihen nimensä, ja yhdellä kynänvedolla oli hän vapaa.

LINDH.

Niin, ja sen te estitte.

HANNA. Hänen mielentilassaan olisi ollut inhimillistä, jos hän olisi horjahtanut. Oli sydämetöntä uskotella hänelle, koti-ikävästä sairaalle, melkein mielisairaalle miehelle, että hän voisi palata, oli julmaa pitää kuin nälkään nääntymäisillään olevan edessä leipäpalaa, johon hän ei voinut tarttua.—Vai »huolenpidosta häntä kohtaan»! Sitä elkää uskotelko minulle! Kiireenne ei ollut aiheutunut muusta kuin että kutsuntainne edellä olisitte saanut julistaa: hänkin taipui! hänkin alistui! Häntä alentamalla toivoitte itse pääsevänne kohoamaan, häntä mustaamalla laskitte itse tulevanne näyttämään vähemmän mustilta. Vasta nyt minä näen politiikkanne koko suunnattoman surkeuden, sen pohjattoman liejun, johon olette liukuneet!

LINDH. On tarkastanut kirjettä, avannut sen, ilme kasvoillaan on muuttunut iloiseksi hämmästykseksi, melkein riemuisaksi. Hän antaa Hannan puhua loppuun.

HANNA. Mutta hän ei suonut teille sitä iloa. Eikä hän tule kuoltuaankaan teidän pyyteitänne palvelemaan. Odottakoon hän aikaansa rajan takana. Se on kerran tuleva. Kerran on koittava Suomen vapautuksen päivä. Ellei se koita, ei tarvitse hänenkään tänne tulla. Mutta se on koittava. Ja silloin, ainakin silloin, astuu ihan Lindhin eteen, jos ei jo ennen, kun ulkonainen vihollinen on voitettu, saavat tuomionsa myöskin ne, jotka kavalsivat maansa ja turmelivat kansansa, ja se tuomio on kuolema!

Lähtee.

LINDH.

Pyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä.

Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.

HANNA.

Häneltä—teille? Mitä tämä on?

LINDH.

Se on leimasta päättäen pantu postiin samana päivänä, jona hän kuoli.

Se on nähtävästi jossakin avattu ja siitä syystä hiukan viivähtänyt.

Mutta se ehti kuitenkin ajoissa. Tehkää hyvin!

Antaa myöskin kirjeessä olleen paperin Hannalle.

Valtakirja minulle jättämään hänen puolestaan senaattiin—armonpyyntö.

HANNA. Vaipuu tuolille.

Se ei voi olla…

LINDH. Se on hänen käsialaansa, siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä.—Te ette sano mitään. Näyttää, kuin olisi tämä teille, kuinka sanoisin—yllätys.

HANNA. Heikosti.

Nyt minä ymmärrän kaikki.

LINDH. Hetken kuluttua läheten Hannaa. Koko ajan huulilla ivahymy.

Hän alistui siis hänkin—niinkuin me muutkin.

HANNA. Kimmoten ylös.

Hän ei alistunut, hän—

Vaipuu takaisin.

LINDH. Kerää pöydältä papereita ja asettelee niitä salkkuunsa. Ottaa Hannan edestä pöydältä valtakirjan ja aikoo panna senkin salkkuunsa, mutta jättää sen siihen.

Se on totta, tämä kuuluu teille, vainajan jälkeenjättämiin papereihin.

Menee ja ottaa käteensä kuvernöörin virkalakin. Pysähtyy salkku kainalossa Hannan kohdalle, syrjittäin häneen.

Hän tahtoi aina olla jotakin suurta, jotakin erinomaista, vai tekö hänestä koetitte semmoisen tehdä. Siinä hän nyt kuitenkin on sankarinne, pyhimyksenne…

Asettaa päähänsä lakin.

Minä en ole pyrkinyt olemaan muuta, kuin isänmaallisten virkatehtävieni vähäinen, vaatimaton täyttäjä.

Lähtee, mutta kääntyy.

Niin, mitä hautaamiseen tulee, niin voi se nyt tapahtua esteettömästi minun puolestani—milloin tahansa—vaikka jo huomenna—ja myöskin ilman ehtoja—sekä puhein että nauhoin.

HANNA.

Nyt te suostutte?

LINDH. Enhän kernaasti voi olla suostumatta vainajan viimeiseen pyyntöön— hänen omaan pyyntöönsä. Luulen sitä paitsi nyt jommoisellakin varmuudella voivani vastata siitä, ettei täällä enää tule tapahtumaan mitään epäjärjestyksiä.

Menee.

HANNA. Yhä samassa murtuneessa asennossa.

Oo!

ROUVA LINDH ja TILTA tulevat, edellinen puettuna matkapukuun, jälkimmäinen kantaen matkalaukkua.

ROUVA LINDH.

Tilta vie sen rekeen.

TILTA. Minä ajattelin sanoa, että jos kuvernöörska—niin, että minä en sittenkään välitä—että olkoon, niinkuin olisi puhumatta se, mitä tänä aamuna…

ROUVA LINDH.

Tilta jää! No se on hyvä, että Tilta jää.

TILTA.

Viipyykö kuvernöörska kauankin?

ROUVA LINDH.

En voi vielä sanoa.

TILTA.

Voi, jos kuvernöörska nyt viipyy kauankin … mitenkä minä nyt osaan?

ROUVA LINDH. Kyllähän Tilta osaa. Tilta nyt koettaa vaan katsoa, että kuvernöörillä on kaikki, niinkuin Tilta kyllä tietää… Viepi ne alas ja käskee kuskin ajaa pienelle portille, pihan puolelle…

TILTA.

Jasso, eikö paraatirappujen eteen, vaan pienelle portille…

ROUVA LINDH.

Niin.

TILTA menee.

ROUVA LINDH. Lähenee arasti Hannaa. Hanna … jos sinä tarvitset minun apuani, tarkoitan, jos tahdot sitä vastaanottaa minulta, niin pyydän saada seurata mukanasi.

HANNA. Nostaa päätään.

Sinä lähdet?

ROUVA LINDH.

En voi enää jäädä, sen jälkeen mitä on tapahtunut.

HANNA. Katkerasti.

Ei sinun sentähden tarvitse lähteä.

ROUVA LINDH. Riemastuen.

Hän on suostunut! Sinä sait hänet taivutetuksi?

HANNA. Kimmahtaa suoraksi, puristaen kätensä nyrkkiin, ojentaen ne ylös tuskassa, kostossa, epätoivossa, niinkuin kutsuen apua, mutta saamatta.

Kuuluu laukaus alhaalta.

ROUVA LINDH.

Mikä se oli?