Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet – ei hän itsensä tähden surrut – itse oli onnellinen.

Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat merelle matkaavia venheitä.

Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.

Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja "Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.

Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.

"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala! minulle on tuoki onni kylläksi!"

Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania, jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä – valo oli voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.

Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona. Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan pään.

Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja naiset.

"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".

Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.

"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha puunkannolla istuva ukko – se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".

Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:

"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle: Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille, ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"

Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"

Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.

Kuolema oli heille armelias.

Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä katkomatta eroittaa.

Страница 11 из 11

Назад 1…10 11Далее