He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys. Nello oli pieni Ardennelainen – Patras suuri Flamandilainen. He olivat saman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä nuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä; molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta kädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen sympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut heidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat rakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki pienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä. Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä, ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit tuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä maatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai taivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät niin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas lumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla rinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly oli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin oli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se oli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän ruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin ikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä vuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut yhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun jumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen, harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen kellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla tuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka kaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi sointiaan.

Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä tuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla nököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin tuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa kasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se loittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.

Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan oli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä silittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä. Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä, hyljättynä ihmisiltä.

Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti hän pientä Nelloa.

Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä mökissään.

Asuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas kun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita, pavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, – usein ei ollut leipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi ja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä näyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä; pojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset olivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta ainoastaan yhtä asiaa – että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä mihin joutuisivat he hänettä?

Patras oli heillä kaikki kaikessa, heidän aarteensa ja kassansa, heidän palveliansa ja ystävänsä sekä ainoa lohduttajansa.

Patras'in häviämisen kautta uhkaisi heitä nälkäkuolema. Patras oli kummanki pää ja oikea käsi, sillä ukko jo oli vanha ja rampa, Nello vielä lapsi ja Patras ainoa vahva ja terve talossa.

Patras oli suuri keltainen Flamandin koira, pysty-korvilla, väärillä jaloilla ja leveillä, jäntäreisillä käpälillä, jotka hänen su'ussansa ovat monen vuosi-sadan vaivan-näön aikana muodostuneet. Patras oli halpaa, työtä tekeväistä rotua; hän oli yksi niistä koirista, jotka palvelevat kansoja, niistä eläimistä, jotka kantavat lyömisiä ja länkiä, kärsiväisesti vaipuen kovan kuorman alla ja viimein hyljättynä kuolevat katujen kivillä.

Patras oli syntynyt vanhemmista, jotka tekivät työtä koko elämänsä

ijän, erilaisten kaupunkien terävillä kivillä, ja noilla väsyttävillä

Brabantin ja Flandrian teillä. Hän syntyi kokemaan vaivaa ja murhetta.

Hän oli lyömisien ja kirouksien ruokkima.

Penikkana sai hän tuntea kärryjen ja kaula-kuristimen koko jykeyden. Kolmannellatoista kuukaudella puuttui hän erään hienojen rautakalujen kauppiaan käsiin. Kauppias vaelteli ympäri maata idästä länteen, sinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin halvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.

Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in vetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen ruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä kulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.

Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin että hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen alla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä; tällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia nelijalkaisia uhriansa.

Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.

Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla. Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.

Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä, selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla – yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän – kaatui.

Страница 1 из 11

Назад1 2…11 Далее