Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä; – tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; – hän lepäsi liikkumatta pölyisellä tiellä. – Muutaman ajan kuluttua ihmisen haamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan; luullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla jäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja muristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen kuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.

Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä. Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.

Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan esineeksi?

II

Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina markkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan; kulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin puetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän tietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi polvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa.

Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä. Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.

Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.

Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä. Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja milteivät itkeneet molemmat. – Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla punaisilla huulillaan.

Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.

Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja tarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä kaikkia ystäväinsä liikuntoja.

Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden, että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen viejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki kylästä.

Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.

Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin, osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan olevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden köyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.

Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.

Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat hänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt oli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti tämä elämä paradisiltä.

Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen kuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan lyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä vaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen vakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja hyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän ja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa, juoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras oli aivan onnellinen.

Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.

Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.

Страница 2 из 11

Назад 1 2 3…11 Далее