Tuiskuttaisit taas lunta, talvi… Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat…

Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni…

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi… Niin saisinhan nähdä, että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.

Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä jonossa kulkevan…

Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas…

Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.

TAKALISTO

Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa…

On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole kukkokaan laulanut.

Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni minua yöt ja päivät vetää.

Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt, mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois Tapiolan tiluksille.

Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.

Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.

Lehto ja hakamaa!—jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä ihmistäkään pelkää—teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan takaa…—lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,—tunnenhan joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.

Veräjä, joka haasta niittyyn viet—mikä on minulle sinussa ihmeellinen viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea? Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi? Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi, veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri lähti siinä yönsä tepasteltuaan … ojapuro lirittää läpitsesi ja viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,—missä on sinun salaisuutesi?

Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit, lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi longistuvan… Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi, ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen raha-arkku… Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja vilu… Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen… Jää siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla—en missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä seisoo…

Страница 2 из 97

Назад 1 2 3…97 Далее