Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule, ellet tunnussanaamme tunne!

Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle. Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele, ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa. Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään. En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla… Ja enkö ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu, sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka juurianne lämmittävät?

Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää, sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien. Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko, kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä sokea. Mutta vielä on aikaa siihen—ja ehkei se koskaan tapahdukaan— vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet… Tuossa on vanhan isännän vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.

Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.

Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan korpeen kuusen siemenen kylvi—poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.

Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa katsella—ja niin minäkin.

Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät, laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat kolisevat maantiellä…

Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!

Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua, vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.

Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen, maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.

Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.

Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän reunaa, viljelyksen hiiret … minä painun yhä syvemmälle, lasken vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille … unohdan oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten…

Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini. Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois … ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla pihasta ulos.

Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista. Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna vaellan siellä taas minäkin.

Страница 3 из 97

Назад 1 2 3 4…97 Далее