Pieni kokoelma Heinrich Heine'n runojen suomennoksia tarjotaan täten yleisölle. Runoelmat ovat, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, alkuteoksen, Buch der Lieder-kirjan järjestystä noudattaen, poimitut runoilijan Junge Leiden, Lyrisches Intermezzo ja Die Heimkehr nimisistä runosarjoista. Suomentaja on jakanut kääntämänsä kappaleet vain kahteen jaksoon: Romanseihin ja Lyyrillisiin lauluihin, samoin kuin Heine'n ruotsintajat K. A. Renvall ja K. Collan aikoinaan tekivät.

Jos tämä vihkonen saa lukijoita, on suomentajan aikomus vast'edes toimittaa toinen, sisältävä näytteitä Heine'n myöhemmistä Aus der Harsreise, Die Nordsee ja Neue Gedichte nimisistä runoryhmistä.

Helsingissä, Huhtikuulla 1887.

*Suomentaja. *

ROMANSEJA

KAIKU

Mies ratsain laaksoa matkustaa Niin verkkaan, suruisaan: "Oi! matkaanko armaan sylihin, Vai hautaan kolkkoisaan?" Ja kaiku vastaa vaan: "Hautaan kolkkoisaan!" Ja eespäin ajavi ratsumies Ja syvään huoahtaa: "Näin kuljen ma hautaan varhaiseen — No, tuolla hoivan saa!" Ja kaiku vahvistaa: "Tuolla hoivan saa!" Nyt ratsas kyynelen vuodattaa Ja poskikin kalvastuu: "Ja jos minä haudassa hoivan saan, Niin kaikki unhottuu." Ja ääni uudistuu: "Kaikki unhottuu!"

VELJEKSET

Linna vuoren kaltahalla Öisen hunnun peitoss' on; Mutta laakson ilmaa viiltää Miekanhelske vallaton. Veljet siellä yltyneet on Julmiin kahden-aseisiin. Sano, miksi miekoin veljet Toistaan vastaan ryntää niin? Kreivittären silmäin säihky Heidät veljenvainoon vei; Armas impi lemmenliekin Loihti rintaan kummallei. Mutta kumpaisenko impi Ottaa hellään suosioon? Ratkaist' ei voi tuota mietteet — Siis sen kalpa ratkaiskoon! Niin nyt ottelevat uljaat, Isku iskuun kalskuin lyö. Malttakaatten, kaihat kalvat, Varjotöihin viettää yö. Voi sa veljein verileikki! Voi sa laakso hurmeinen! Kumpainenkin heistä kaatuu Toisens' kalvan kärkehen. — Vuodet vierii. Veljein hauta Peittää monet polvet jo; Vuoren kaltahalta katsoo Laaksoon linna autio. Mutta yöllä vuoren alla Käyvät kähmät salaiset; Sydän-öisin kuulet, kuinka Siellä taistaa veljekset.

SOTA-URHOT

Sota-urhoa kaks käy matkahan Pois vanginta Venäjänmaalta. Mut ennenkun ehtivät Ranskahan, Tie tuntuvi tuskikkaalta. Heill' ilmasi ihmiset surkein suin Nyt Ranskan hukkaantuvanki, Kun on kera joukkojen voitettuin Myös keisari, keisari vanki. Täst' itkevät kumppanit huolissaan, Kun sainehen sanoman saavat. Yks' oihkivi: "Voi mua! arvistaan Taas aukesi entiset haavat!" Ja toinen lausuvi: ""Mieleni sois Mun myöskin kanssasi kuolla, Jos mull' ei vaimoa, lapsia ois, Joit' eivät vierahat huolla."" "En surre ma vaimoa, lapsiakaan, Miel' etsi nyt korkeammanki; He käyköhöt mieroa astelemaan — Mut keisari, keisari vanki! "Suo mulle sa palvelus viimeinen: Jos kaikki nyt päättyvi vaiva, Vie Ranskahan ruumis raukeinen, Kotimaahan hautani kaiva. "Ja arkkuun laske sa rinnallein Tää merkkini urhontyölle; Pane myöskin pyssyni vierellein, Ja miekkani solmia vyölle. "Näin täydessä asussa vuottelen; Yövahtia kestävän luulen, Siks' että mä kanunanjyskehen Ja orhien hirnuvan kuulen. "Kun haudalle keisari ratsastaa, Ja huomaan joukkojen ahdon, Niin nousen, ja silloin puolustaa Ma keisarin henkeä tahdon!"

VIESTI

Nous ylös, knaapi, sukkelaan! – Sa ratsus satuloit, Kautt' alhon linnaan Duncanin Sa ajat, minkä voit. Siell' ennät talliin, odotat, Siks' että rengin näät, Ja kysyt: "kumman tyttären On tänään teillä häät?" Jos renki vastaa: "tumman on," Niin viesti joutuun tuo. Mut jos hän vastaa: "vaalakan," Niin ratsus syödä suo. Ja sitten poikkeet punojaan, Ja ostat nuorasen, Ja ajat vaiti, verkkaan vaan, Ja saatat mulle sen.

DON RAMIRO

"Donna Clara! Donna Clara! Nuoruuteni lemmityinen! Päätit turmahan mun syöstä, Päätit syöstä säälimättä. "Donna Clara! Donna Clara! Suloinen on elonlahja! Mutta manala on kolkko, Kylmät tuonen synkät suojat. "Donna Clara! Riemuitses nyt, Huomenna sun vie Fernando Vihkituoliin morsianna — Kutsutkos mun myöskin häihis?" ""Don Ramiro! Don Ramiro! Katkerat on sanat sulla, Kaihemmat kuin lause tähtein, Jotka tahdolleni ilkkuu. ""Don Ramiro! Don Ramiro! Suista synkkä murhe luotas! Maalimass' on monta naista, Meille määräs eron Luoja. ""Don Ramiro, uljas urho, Monta maurilaista voitit, Voinethan nyt itses voittaa, — Tullos häihin huomeneltain."" "Donna Clara! Donna Clara! Tulen varmaan, sen ma vannon! Tahdon tanssihin sun pyytää; Hyvää yötä huomiseksi!" ""Hyvää yötä!"" – Akkunansa Sulki donna. Huokaellen Seisoi alla don Ramiro; Katos viimein valjuun yöhön. — Viimein pitkän taiston päästä Täytyi yönkin päivää väistää; Niinkuin kirjo kukkaistarha On Toledon uoma tuossa. Palatsit ja loistolinnat Kimeltävät auringossa; Kirkkoin kaareuvat kuvut Kiiluvat kuin kullattuina. Pauhaten kuin mettisparvi Kiikkuu kelloin juhlasoitto, Vienoisina virret virtaa Hiljaa Herran huonehista. Mutta tuolla, katsos, katsos! Kappelista torin luota Lailla luodelainehien Syöksyy kansaa kirjavana. Ritareita rouvinensa, Juhlallisin joukkoinehen, Helkkyin heille kellot soivat, Uhkuu urkuin harras ääni. Mutta kunnioittain kaikki Väistyy väen keskustasta, Jossa astuu nuori pari, Donna Clara, Don Fernando. Sulhon palatsihin saakka Vyörii viljo väentungos; Siellä alkaa häidenvietto, Uljas, vanhan tavan lainen. Ritarleikit, riemupidot Vaihtelevat vuoroitellen; Joutuisasti entää aika, Kunnes ilta hämärtävi. Salihin nyt tanssiin työntyy Juhlapäivän ylhät vieraat; Lampunvaloss' äilehtivät Heidän loistovaattehensa. Arvo-istuimille sitten Istuu morsian ja ylkä, Donna Clara, Don Fernando, Vaihtain lemmenlauseitansa. Iloisissa lainehissa Liikkuu salin sorja seura, Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat. "Miksi, kaunis puolisoni, Tuijottavat yhä silmäs Tuonne juhlajoukon taakse?" Urkkii hämillänsä ylkä. ""Etkös näe, Don Fernando, Miestä mustakauhtanaista?"" Hymy ellen sulho vastaa: "Tuohan tuolla on vain varjo." Mutta lähemmäs käy varjo, Mies se onkin kauhtanainen; Ja Ramiron kohta tuntein Tervehtääpi häntä Clara. Tanssi on jo alkanunna, Hilpeästi helkkyy soitto, Valssi vyörii vilkkahasti, Jalkain alla silta notkuu. ""Mielelläni, Don Ramiro, Tahdon tanssiin kanssas käydä, Mutta mustin kauhtanoisi Et sa oisi saanut tulla."" Terävästi tirrittävi Nyt Ramiro kaunokaista, Kätens' ympär kietoin virkkaa: "Käskithän mun tulla tänne!" Hurjaan tanssinhyörinähän Tunkee kilvan kumpainenkin; Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat. ""Onhan kalpeat sun poskes!"" Kuiskaa Clara vavistuksin. "Käskithän mun tulla tänne!" Soi Ramiron onsi ääni. Vahakynttilät vain väippyy Välist' ahun aaltoilevan; Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat. ""Niinkuin jäät on kätes kylmät!"" Kuiskaa Clara kauhistuksin. "Käskithän mun tulla tänne!" Ja he hyörii pyörtehessä. ""Päästä minut! Don Ramiro! Ruumiinhaisua on henkes!"" Taaskin synkät sanat vastaa: "Käskithän mun tulla tänne!" Silta ryöppyää ja hohtaa, Rattoisasti raikkuu soitto; Hurjan loihtupiirin lailla Kaikki hyörii huonehessa. ""Päästä minut! Don Ramiro!"" Vaikeroipi donna Clara. Don Ramiro taaskin toistaa: "Käskithän mun tulla tänne!" ""Lähde nyt jo Herran huomaan!"" Huusi Clara kuuluvasti; Juur kun sai sen lausutuksi, Kadonnunna on Ramiro. Clara kalvas kankistuvi Kauhusta ja eksyy yöhön; Tainnostila kuulaan kuvan Otti synkkään sylihinsä. Viimein havaa horroksista, Viimein auki luomet luopi; Mutta kummastus on taasen Painaa kiinni sulot silmät. Sillä tanssin telmiessä Hän ei ollut liikkunutkaan, Vaan hän istuu sulhon luona, Joka huolissansa urkkii: "Virka, miks' on kalvas poskes, Miksi katse synkkä sulla?" — ""No, Ramiro?"" – änkkää Clara, Jolta kauhu kiinsi kielen. Silloin uurtaa one kurttu Sulhon otsaa ja hän vastaa: "Älä urki verityötä, — Päivällä jo kuol' Ramiro".

Страница 1 из 6

Назад1 2…6 Далее