Загрузка...

AI-разбор доступен после входа

Суть книги, пересказ, главный конфликт, ключевые идеи, вывод, кому полезна, главные темы, персонажи и цитаты можно получить после входа в BookRa.

auto_awesomeПолучить AI-разбор

О книге

Дата написания1970-01-01
Язык книгиfi
Возрастное ограничение0+

Читать онлайн

Страница 1 из 7

Various Säveliä / Hämeestä ja muualta

RUNEBERGIN KODISSA

18 11/7 84.

Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa, Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin. Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa, Sen muinaisuudessa – itsekseis mieti näin: Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä; Aseita heikkoja se käyttää toimissaan, Vain ihmislapsia – ja elvytellen heitä Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan. Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa, Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla. Silmänsä valoisa, se näki kansassansa Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta. Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä, Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat. Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat. Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa, Sulattain Pohjan jäät – sovittain kyyneleet, Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa, Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet. Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa, Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! — Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa, Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli! Kotinsa kolkoks' jäi – hän lähti täältä poisi, Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää. – Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi, – Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!

—rt—

RUNEBERGIN HAUDALLA

18 11/7 84.

On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa, Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin. Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla, Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista. Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla Lemmellä katselee suloista maatansa. Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä Hän selvemmin kuin muut osasi laulella, Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä Ja silloin sointuvasti soitti kannelta. Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa, Ja ääni voimakas ei enää meille soi. — – Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi. Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan Iloksi kansamme, valoksi maailman, Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan, Kalevan kansalle – myös uuden laulajan. Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa, Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa, Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla. Niin – lepää, jalo mies, povessa isänmaamme. Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan. – Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme; Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.

—rt—

ILTA

18 16/6 84.

Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu. Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu. Jo vai'ennut on satakielen ääni, Niin – hetkiseksi sekin yöllä vaikenee. Vaan varhain aamulla mun ikävääni Se laulaissansa soittaa – pois hajoittelee. Ja ilta tuottaa rauhan sureville, Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa. Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa. Se vaipuu – kenties minne vaipuneekaan – Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on. Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan, Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton. Kun itkee ihmislapset vaivojansa, Tai onnestansa toiset heistä iloitsee, Niin niitä kaikkia se matkallansa, Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee. Ja illan tullen rientää täältä poisi, Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan. Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi, Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.

—rt—

KOLKKO KESÄ-AAMU

18 28/6 84

I

Hiljaa öisen peitteen luopi Kirkas aamu tieltään pois. Uuden päivän Herra suopi; Oi, jos lintuin laulut sois! Tyynnä kun on järven pinta, Aamu kirkkaudessaan, Silloin miks'ei ihmisrinta Riemuin laula laulujaan? Mutta kun ei lehdikoissa Satakielen sävel soi, Ihmisrinta kuinka noissa Täysin äänin laulaa voi! Tosin aamuhetkin soisin, Että linnut laulaisi. Silloin ehkä miekin voisin Laulaa – sumut poistuisi. Muistellessain kuinka ennen Kesä-aamuin ihastuin, Kuullessani kyntörastaan Lauluja, kuin riemastuin! En voi olla kaipaamatta Kesä-aamuin lauluja; Nyt on linnut laulamatta. – Kesät on niin kolkkoja. Oisivatko muuttunehet Suomen kesät syksyiksi, Joiss' ei enää linnut laula, Marjat kypsy kypsiksi?

II

Laulaa linnut kerran vielä, Kun on aamu isänmaan. – Kansa kun on noussut siellä Suomen sydänmailla vaan! Marjat kypsyy kankahilla, Helteiseks kun päivä käy. Silloin Suomen sydänmailla Syksyä ei koskaan näy. Hengen tiellä kesän voittaa Kansa kerran ikuisen. – *Silloin* ihmislapsi soittaa Iloisna kuin leivonen!

—rt—

IMMELLENI

Sinisilmäis, armas impi, – Oi, mi puhtaus niistä loistaa, Päivän varjopilvet poistaa: Sydämeni rauhoittuu. Kirkas, niinkuin illan taivas, Katsehesi lumoovainen! Sellainen on jalo nainen, Ajattelen itseksein. Omaksein jos sinut saisin, Kaikki, kaikki unhottaisin, Päivän riidat, torat ne Sais'vat jäädä toisille. Lakkaamatta kiitteleisin Herraa kaikkivaltiasta, Omastaan jos maailmasta Mulle lemmen-onnen sois. Mutta päivä peittyy vielä Tuonne taivaanrannan taakse, Lemmen-aurinko ei nouse Valaisemaan tietäni. Hiljaa nukkuu unehensa Kotimaani kaunis ilta. Tyyntä rauhaa taivahilta Herra vaaroillemme suo. Minä yksin vaan oon tässä, Rauhaa syömmessäin ei vielä. – Impeni, oi miks' oot siellä Kaukana niin luotani! Sinisilmiäis jos kerran, Kerran vielä, nähdä saisin, Kaikki muut mä unhottaisin, En sinua, en maatani!

—rt—

Страница 1 из 7

Назад127Далее

Вам также может понравиться

Страница 1 из 5

Назад125Далее