Vimmatusti myrsky riehuu, Purren reunamilla kiehuu Aallot kylmät, vihaiset. Pursi pieni niit' ei kestä, Luonnotar jos tuult' ei estä, Purren peittää lainehet. Kohti kotirantojansa Pursi kiitää purjeillansa; Rannat vihannat ei näy. Illan tullen tuuli kiihtyy, Vaikka luonto muutoin viihtyy, Aallot ankarammin käy. Kullasta jos pursi oisi, Kai se kotirannat voisi Töin ja vaivoin saavuttaa: Siihen tuskin vihaisimmat Merten tuulet ankarimmat, Uskaltaisi koskettaa! — Tuulet vaikka kallioihin Kultapurren löisi, noihin Kuitenkaan ei särkyis se. Uljaasti se tuulten kanssa Kamppailisi matkallansa Ijäisyyden rannoille. Puisen purren luodoillensa Myrskyt iskee – huviksensa! — Kallioihin murskaks lyö. Siitä pelastua minne? Kun ei rannikot näy sinne, Kun on synkkä myrsky-yö. Niinpä usein maailmassa Kohtaloiden pauhinassa Ihmislapsen laita on. Hän ei koetuksiansa Kestä heikoll' voimallansa; Voima määrää kohtalon. Yks' on kuitenki, mi kestää: Uskon voima kaikki estää Ajan hurjan tuulispäät. Tuulen vehkeily ei saata Ihmislasta maahan kaataa, Vaikk' on hurjat myrskysäät!

—rt—

MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA

(Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884)

Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään, Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen, Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen. Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta, Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi, Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi! Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin; Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa, Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa. Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita, Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta, Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein, Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein. Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita. Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin. – Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin. Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena, Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata. Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen; Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen. Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata, Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa, Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan, Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman. Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä. Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni, Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni! Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa: Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa; Vaiheet ajan katoovaisen hajoavat e'essä sen; Usko, Toivo, Rakkaus pysyy, niiss' on elo ijäinen!

—rt—

TAMMERKOSKEN KESKELLÄ

(Konsulinsaaressa)

18 7/6 84.

I

Koski on – kuin ijankaikkisuus: Ei se lakkaa, vaikk' on päivä uus' Ja aamukoi jo näyttää liepeitänsä, Koski vaan on aina ennellänsä! Puhuuko se haltijoista vaan, Mitk' ovat senkin tuoneet maailmaan, Vai kertooko se Luojan ihmetöitä, Tai kevät'iltoja ja kesä-öitä? Tai onkohan se innoissansa nyt, Kun milloinkaan ei viel' oo väsynyt, Vai tanssiiko ja leikkii matkallansa, Kun näkee synkkänä niin maailmansa? Niin – koski on kuin ijankaikkisuus: Ei se lakkaa vaikk' on päivä uus', Se kertoilee vaan synnyin-sanojansa, Ja ääni kuuluu – kolkkoon maailmaan.

II

Niin – suuret ovat Luojan työt, Jos sinijärvein kultavyöt, Tai koskein kuohut komeat, Tai kesä-illat rauhaisat Mä näen silmilläin. Täälläin on pikku palanen Kalliista maasta isien, Verellä voitetusta vaan, Miss' soivat kosket innoissaan Rakkautta isänmaan.

III

Puissa lehdet puhkeaapi, Kesä riemuin rientää jo, Laaksojamme soinnuttaapi Pikku-lintuin laulanto. Järvet ovat vapaat jäistä, Vainiotkin vihannoi: Ihminen, oi, etkö näistä Luojaas ajatella voi? Laula'os sä ilomielin: Suuret ovat Luojan työt. Ylistäös kiitoskielin Herraa läpi päivät, yöt!

—rt—

VUODEN LOPULLA

18 31/12 84.

Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan. Ihmislapset hyörivätten toimissansa – Luojahan Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää, mikä parhain lie, Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie. "Eteenpäin miel' elävitten," – vuotta uutta varrotaan. Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan. Mutta peittoon kätkettynä meilt' on aika tuleva, Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva. Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee, Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee. Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii, Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii. Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista, Jossa meill' on kehto, koti, Suomenmaata armasta! Edistyköön turvissasi kansain kuulut hankkehet, Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet.

—r—r.

Страница 2 из 7

Назад 1 2 3…7 Далее