Nyt meiltä aurinkoinen Kätkevi kasvojaan. Yö vaippahansa mustaan Jo peittävi nyt maan. Se peittää vuoret, laaksot, Se peittää lehvikot. Jo vaiken' ihmislasten Ja lintuin laulelot. Ma yksin, yksin valvon Mun rintain riehuupi. Se missä rauhan saapi, Miss' loppuu tuskani? Niin, missä saanen rauhan? Sen Luoja tietävi. Saanenko sitä ennen, Kuin jäähtyy rintani.

Elias.

LAULA, IMPYEN!

Laula armas impyen', Laula iloks minullen, Laulus' syömmeen levon saa, Huolet, murheet karkoittaa. Riemu täyttää rintani, Lepo vaipuu syömmeeni. Siispä laula, impyen', Silloin kun oon murheinen. Heti kaihon' katoaa, Rauha rintain valloittaa. Immyt hellä, laula vaan, Niin mä levon, rauhan saan!

Elias.

ELOKUUN ILTANA

Oi, kuinka, kaunis ilta, Pysyt sä muistoissain! Ja tuntehia vielä Herätät rinnassain! Kuin kaunis oli ilma Ja järvi tyynenä; Sen peili kirkkahana Kuvasti saaria! Ja venehessä poika Nyt lauloi kullalleen, Odottain vastausta Sydämen tunteilleen. Kuu hopeehohdollansa Järvehen kajasti, Ja tähti lempeästi Kun äiti silmäili. Oi, kuinka olet, ilta, Pysyvä muistossain! Ja tuntehia vielä Herätät rinnassain!

Illakko.

LAULA!

Laula, kun sua surut painaa, Ja kun rintas kaihoaa! Laulu sulle riemun lainaa, Laulu surusi huojentaa. Laula, kun sa viel' oot nuori Ja syömmes sykkii hellä! Laulaos vielä syksylläsi Kulta-aikaa keväimellä.

Illakko.

VAST'ALKAVA MATKAMIES

Mä olen vasta alkanut Mun vaellukseni. Vähäisen onpi kohonnut Aurinko eloni. On sydän vilpas, innokas, Minulla hehkuva: Siis tulevaisuus toivokas, Jokseenkin lupaava. Mutt' miten taidan onneni Todella säilyttää? Ja miten vaellukseni Tääll onpi päättyvä? On Luoja luonnon lahjoja Mullekin jakanut, Armon ja onnen aarteita Eteeni avannut. Korkeaan tarkoituksehen On Luoja ihmisen Tänn' asettanut; sydämmen' Tunteepi myöskin sen. Mutt' miten tarkoitustani Voin olla vastaava, Kun peitetty on matkani Synkällä sumulla? Viel' sydämmeni valoa On vailla vakaista, — Oi, kenpä voipi minua Oikeaan ohjata? Ah, Luoja hyvä, kasvosi Käännä mun puoleeni, Ja taivaallinen valosi Suo sydämmeheni! Niin toivon tavoittavani Oikean onneni, Ja että päättyy matkani Sun kunniaksesi!

K. H. F.

TALVELLA

On talvi synkkä, sumea Ja kolkko luonnoltaan. Se huurteheista huntua Käyttääpi verhonaan. Meill' pohjatuuli alati Kylmästi puhelee, Ja valoansa niukasti Aurinko jakelee. Mutt' tähtiyömme kirkkahat On meille mieluisat; Ja revontulet hehkuvat Meill' ilon tuottavat. Siis oomme aina maahamme Me tyytyväisiä Ja mieluisasti poljemme Isäimme jälkiä.

K. H. F.

RAUHAN MAA

"Oi, missä oot sa, rauhan maa? Kun saisin sinne vaeltaa! Oi, pääsisinkö sinne vaan, Miss' rauhan sielulleni saan, Ma onnetoin!" "Oi, veljen', mikä sinun on, Kun olet sa niin rusoton? Onk' ystäväs sun pettänyt? Sitäkö suret sinä nyt? Sa, vaivainen!" "Mun ystävän' on pettän mun, Ja kanssais lähden kulkeen sun, Minnekkä myrsky viepi mun; Ja sinua en hylkää, en Oi, veljyen'!" Ja missä rauhanmaa on? oi! Mitenkä sinne päästä voi? Kanss' sinun sinne rientäisin, Ja iloll' siellä eläisin, Oi, rauhan maa! "Mä tiedän miss' on rauhan maa, Ja sinne saan mä kulkemaan Kes'-illan tyyntä nauttimaan: Se luona Herran taivahan On rauhan maa."

—r—

KIRKONKELLOT

Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen. Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen Ja alkaa taasen laulamaan, Vaan vaikeneepi uudestaan Kuin lumottuna. – Soitolla Lie voima salainen. Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen, Huonehia rakennellen hietaäyrääsen. Hän hiljaksensa hyräilee Ja tuumielee, laulelee Niin huoletonna, surutta, Kuin lintu keväimen. Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee. Lapsi töllin seinuksella – hänkin vaikenee. Takoa kaukaa vainioin Kohoopi juhlallisna noin Nuo huiput Herran temppelin: Hän sinne katselee. Suruinenko soitto tuo – kutsuva haudallen — Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen? Ei; murhett' ei se ilmaise, Vaan kaipuu harras kaikuilee Sen äänessä. Se kutsuvi Luo Herran rukoileen. Mutta sinne katseleepi pieni riutunen: Siell' on "kirkko" – mikä on se kirkko soittoineen? Tuo kellon ään' kun kaikuaa, Se rintaan kaipauksen saa. Ja luo jo äidin astuvi Laps' soidess' kellojen. "Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen: Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen! Jo sinne kansaa tulvailee, Kun ääni kellon kaikuilee. Siell' laulavatko enkelit, Nuo armaat lapsien?" Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi. Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi. He penkkihin jo istahtaa, Äit' otsans' alas kumartaa, Ja kohta siitä kohoten Hän veisuun yhtyvi. Tuolla taulu alttarin – siin' Poika Jumalan Kutsuu: "lasten tyköni mun suokaa tulevan!" Kuin hellästi hän katselee, Kun pienoisia pitelee, Kut rintaan Hänen nojaavat, Hänehen turvaten! Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi: "Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi." Hän kertoo, kuinka Jesus on Ystävä lasten verraton Ja luokseen heitä tahtovi, Kutsuupi äiditki. Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät. Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät. Ja äiti kera lapsensa Kotihin kulkee kirkosta. Mutt' väsynyt on pienonen, On tautiin kääntynyt. – — Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen, Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen. Mut ensin kansa pysähtää Luo haudan pienen, viivähtää, Miss' arkku pieni lasketaan Maan mustaan povehen. Surumielin, kyynelissä äiti katsovi, Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi, Mutt' lohtunaan on: lapsensa Vei Vapahtaja luoksensa, Ei kuule, kuinka kuiskataan: "Laps' kuoli kuumeesen."

Sampoinen.

Страница 5 из 7

Назад 1…4 5 6 7 Далее