Läksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin, seisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien näkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat menneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin kulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta, että saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä ja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla Kaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan hänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.

–No … ja yksinäänkö!

En lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään. Kulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle välinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin tapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin varovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut? Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa katua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en mennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän kotiinsa.

Mikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!

Kenties hän vielä lähtee Liinan luokse… Tuo ajatus ei tuntunut aivan mahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä tapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan edestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että yhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä joku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi pelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin kiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä lennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea tavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin takaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.

Kulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin aivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.

Kerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri oikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin myöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista. Kotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset virtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin kaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla rauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.

Emännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut syödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi kanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin osaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi. Olin hänestä aivan pääsemättömissä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi minkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut takaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. "Jos sinun on vastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä yksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia."

Vai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan kunniasta… Hän saa muitakin saattajia… Onnittelen, onnittelen… Hän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he hyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä takaisin "…saa muitakin…" Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota konttoristia. Minä saan siis rukkaset.

Toivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.

Koetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut. Rinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin syvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat vihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt vihaavani.

Ja häntäkö minä olisin rakastanut! Ei, toisellaiselta rakkaus mahtaa tuntua. Antaa vaan jäädä tähän paikkaan, en minä sure.

En voinut hänelle kuitenkaan näin vastata. Tahdoin toivottomana, hyljättynä kirjoittaa. Se ehkä herättää hänessä vaivaavaa sääliä, ja sitä paitsi oli niin romantillista ottaa asia raskaasti. Toivo, että hän katuisi, pyytäisi anteeksi ja sanoisi ainoastaan minua rakastavansa, tunkihe mieleen, vaikka koetin sitä tukahduttaa. Olisin sitten minä puolestani tahtonut osoittaa hänelle kylmyyttä.

Vastauksessani, jonka heti kirjoitin, syytin häntä uskottomuudesta, sanoin ettei hän ole minua koskaan rakastanut, koska tuollaisesta seikasta on heti valmis rukkaset antamaan. "Se on etsitty tekosyy, eikä muu. Eilenkin olin sinua odottamassa, vaan sinä et tullut vastaani. Ymmärrän kaiken. Sinä luulet tulevasi onnellisemmaksi tuon konttoristin kanssa. Siunaukseni teitä seuratkoon, jos tahdot sellaisen minulta ottaa. Ymmärrät kai minkälaisella mielellä sen lähetän. Kaiho minulle muistoksi jää, vaan ei siltä hätää. Maailma on suuri ja vapaa, eiköhän sinne surut haihtune."

Allekirjoitukseksi panin: "Hyljätty ja pettynyt Lauri Takala."

Viedessäni kirjettä postilaatikkoon, tapasin Liinan kadulla. Läksin saattamaan häntä, ja sain kutsun sisälle. Koetin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut.

He olivat edellisenä iltana palanneet Arvelan kotoa, ja Liinalla oli paljon sieltä kerrottavaa.

–Kalle saa viran kotipitäjässään, toistaiseksi sijaisena. Minusta on niin hauskaa päästä asumaan maalle.

–Onhan se.

–Ja niin vapaa kun urkuri saa olla, ei kun pyhinä vaan virassaan.

–Niin…

–Sinä et usko, Lauri, kuinka kaunis koti meille tulee. Aivan järven rannalla, kauniin metsän kyljessä.

–Vai niin.

–Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta kieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.

–Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.

–Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu. Kalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon. Siellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista, arpajaisia, kansanjuhlia … voi, ei siellä ollenkaan tule yksitoikkoista.

En minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin syvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä rakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin…

–Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?

Minä hyrähdin jotain vastaukseksi.

–Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?

–En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä.

Hyvästi.

–Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?

–Sinuako säälien! Ei, iloisestihan minä sinua katson. Pikemmin itseäni säälin. Hyvästi vaan.

Tunsin punastuvani, vaan kiiruhdin pois, estääkseni sitä näkymästä. Hän seurasi minua ovelle, silmät selällään.

Страница 105 из 106

Назад 1…104 105 106 Далее