Mennessäni vilkasin kerran Liinan kotiin päin ja huo'aten henkäsin. Matkaa jatkoin sitten aatoksissa, tietämättä ollenkaan minne menen. Jouduin Kaivopuistoon, jossa istuin yksinäiseen paikkaan ja itkin. Itkin kuin pieni lapsi, jolta on makeiset riistetty kädestä, kunnes viimein ajatus, että asiat näin ovat parhaiten, sen vähitellen tukahutti.

Löfströmin kohdalla palatessani näin Selman tulevan vastaan. Vavahdin ja veri kuohahti läpi koko ruumiin. En tahtonut mennä häntä vastaan, enkä voinut takaisinkaan kääntyä. Minun täytyi poiketa sisälle ja tilata puoli pulloa punssia.

* * * * *

Kun kirjeeni oli saapunut, tuli hän tapaamaan minua. Hän oli ystävällinen ja nöyrtynyt, aina siihen määrään että kotitalonsa portilla jo pyysi anteeksi. Kirjeeni oli tehnyt vaikutuksen, hän oli kovin pelästynyt. Hetkellisestä suuttumuksesta oli minulle kirjoittanut, eikä mitään sillä tarkoittanut. Oli erehtynyt, luullut minun todellakin häntä vältelleen.

–Tuo konttoristi juttusi ainakin on perätön. En ole Hallmanin kanssa ollut missään, kerran tahi pari, kun on sattumalta tavattu kadulla.

Olin jo ennakolta päättänyt esiintyä kylmänä. Vaan minä tunsin kylmeneväni todellisesti. Hänen äänensä oli soinnuton, se oikein viilsi korvissani, hänen myöntyväisyytensä ja hellyytensä tuntui vastenmieliselle. Mutta hän osasi valita oikean ajan. Erotessa vaikutti anteeksipyyntö parhaiten, sillä säälitti jättää häntä tällaisena.

–Et siis tahdo väliämme loppumaan?

–Hyvä Lauri, en, en.

–Entä Hallman? Jos hän…

–Älä viitsi pelätä, enhän minä hänestä mitään välitä.

–Etkö ole välittänytkään?

–No voi voi sinua…

Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja kurottui suutelemaan.

–Annathan anteeksi?

Enkä minä voinut enää muuta kuin antaa ja itsekin omasta puolestani samaa pyytää.

Kului kuitenkin monta päivää ennen kuin hänen tämän jälestä ensi kerran näin. Saatoin hänet silloin kotiin. Matkalla puhelimme ilmasta ja vähän lähestyvistä Kallen ja Liinan häistä. Erosimme ilman minkäänlaista välipuhetta vastaisesta yhtymisestämme.

Emmekä me usein yhtyneetkään. Ainoastaan milloin hän sattumalta tuli vastaani, ja kun en voinut sitä välttää.

Liinan häihin kutsuttiin minut sulhaspojaksi. Se ei ollenkaan miellyttänyt. Tiesin liian hyvin kuka minulle tulee morsiusneidoksi. Pidin kuitenkin sopimattomana kieltäytyä.

Sulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma kiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin, en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.

Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden tunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: "… ja sen tässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä tunnustavat…"

Ensimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat tanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja kädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä. Velvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa. Mutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia paria; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan henkästynyt tanssija luokseni.

–No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua odottavat.

–Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten siirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko tanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä ja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän totilasin, ja istuin muiden joukkoon.

Tanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut sulhaspoika tuli taaskin luokseni.

–Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat.

Selmasikin kaipaa sinua.

–Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.

–Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.

–Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on täällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.

Kun hän oli mennyt, tein minä heti toisen lasin. Franseesin alkusoiton soitettua tuli sulhanen luokseni.

–Mikä sinua vaivaa kun et ollenkaan tanssi?

–Miks'en tanssi. Vaan minä tahdon huoltaa myöskin sieluani.

–Lähde pian pyytämään Selma. Ollaan sitten vis à vis.

–Ollaan vaan.

Useammat parit istuivat jo paikoillaan kun minä tulin huoneeseen. Menin suoraan Selman luokse ja tein hyvin kohteliaan kumarruksen.

–Saanko kunnian?

Hän oli korviaan myöten punanen ja istui kun ei olisi minua huomannutkaan. Olin jo kääntyä pois kun hän nousi paikaltaan.

Mennessämme poikki lattian, seurasivat kaikki meitä hymyilevällä katseella. Se suututti, vaan uhallakin koetin olla ivallisen ja huolettoman näköinen.

–Mitä se tarkoittaa, kun sinä et minua ollenkaan tanssita? Kaikki ihmettelevät.

–Kun minulla on tuolla hauskempi. Ihmisellä pitää olla vapaus valita mikä enemmän miellyttää.

–Ja sinua miellyttää enemmän istua totia juomassa kuin olla minun seurassani?

–Kuten näet.

–Kun ilkeätkin.

–Huomautan etten ota vastaan minkäänlaisia nuhteita.

–Ole sitten. Saat kai minusta olla.

–Kiitoksia paljon.

Minä oikein nautin kun saatoin näin esiintyä. Oltuamme hetken vaiti, aloin minä tyyneesti:

–Minulla on uutisia kerrottavana.

–Mitä ne ovat? Hänen äänensä vapisi.

–Minä matkustan viikon perästä Kuopioon.

–Käymäänkö?

–Ei, vaan muutan kokonaan.

–Milloinka sinä sen olet päättänyt?

–Pari viikkoa sitten.

–Etkä ole minulle mitään ilmoittanut.

–En. Olen pitänyt asian koskevana ainoastaan minua.

–Vai niin.

Viimeinen sanansa tuli hiljaa henkäyksen ohessa.

Oltiin hyppykohtauksessa. Minä vein häntä kuin vento vierasta, kaikella maltilla ja sävyisyydellä, en ollenkaan pusertanut rintaani vasten. Hän tuntui haluavan olla loitompana.

Franseesin loputtua saatoin hänet paikalleen ja kohteliaasti kiitin.

Hän ei vastannut mitään, vaan surullisesti katsahti.

Minä riensin herrojen puolelle, iloisena ja tyytyväisenä asiani hyvään ajamiseen.

Seuraavana aamuna kivisti päätäni. Inhotti kaikki mitä näki, inhotti muistella kulunutta iltaa.

Kuinka minä sentään saatoin sillä tavalla käyttäytyä, ja kaikkien nähden? Täytyisi oikeastaan pyytää Selmalta anteeksi.

Mutta se olisi liikaa sekin. Kaikki voisi muuttua jälleen entiselleen.

On kuitenkin parasta kuin on. Ja tulihan siten ilmoitettua muuttonikin.

Lienee viisainta olla jo kokonaan sekaantumatta.

Ja niin minä olinkin. Matkustin sitten hyvästiä sanomatta. Enkä ole hänestä sen koommin mitään kuullut, kunnes eilen sain eräältä tuttavaltani kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan morsiamen ja tänään viettävän häitään.

Minä tahdon täältä kaukaa toivottaa hänelle kaikkea hyvää.

Страница 106 из 106

Назад 1…105 106Далее