Se vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta kun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä ja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti seuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa häntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.

Koko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi pitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle, valmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa hyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja raa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että neiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten ei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin, että rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta itkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.

Mutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei Cecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli mielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui ja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin edessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.

Seuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä mielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita puheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti kun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät matkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin suutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin kaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä puhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam voineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten käytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi siten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina voisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään aikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina yllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta puheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.

Niin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää hovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn kannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa jäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he olivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin sanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja toimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden turvaa.

VII

Noin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli herra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään muutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä Cecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja pysäytti lausumalla: "hyvää päivää, neiti Cecilia!"

Neiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä ollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut tavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät vielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli, kumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella punastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin miellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut suoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.

He astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla puolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se pikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei siitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan toisenlaista kuin kaikissa muissa.

"No, neiti Cecilia," sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta seurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, "kuinkas se Burströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?"

Hän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun ympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.

Cecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä kärsimättömästi.

"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja vaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä puhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että Burströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain vaikuttaisi ikävyyksiä!"

Herra Vigert nauroi:

"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin kukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia on, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei saa mitään tehdyksi…"

"Ei, älkää pilkatko!" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. "Tämä asia on minua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin suutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä oikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä enkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä: laissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa rikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin sanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka kyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä Edvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi hillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien keskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista, jota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä minua."

Herra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen.

Vähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.

"Niin, neiti," sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla äänenpainolla, "juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse, hienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita sentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan pahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita joka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä, miten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt rupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin olevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja ruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä jokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se! Oletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen seuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin kun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun ihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja voivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa. Ne kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!"

Страница 100 из 101

Назад 1…99 100 101 Далее