Cecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi. Arvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta lorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina hän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät pois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan. Semmoisia sanoi hän "maailman parantelijoiksi" eikä lainkaan suosinut heitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?

"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?" jatkoi herra Vigert.

"En, en ole lukenut."

"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?

"Kiitoksia?" vastasi hän innokkaasti, "varmaankin on hyvin hauskaksi tuleva hänen teostensa lukeminen."

Vähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja seurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen kasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun seudussa.

"Koska nyt olette, neiti, joutuneet niin alakuloiseksi elämän vääryyksistä ja ihmisten sydämmettömyydestä, niin saanenpa hiukan virkistää teitä", sanoi hän vihdoin katsahtaen sivullensa Ceciliaan. "Kun otetaan kaikki lukuun, niin te ja neiti Agnes kuitenkin olitte oikeassa siinä, ett'ei yleensä ihmiskunta eivätkä erittäin Burströmiläiset olekaan niin halpamaiset, kuin minä olin halukas uskomaan. Herra Burström antoi toispäivänä omin käsin Jonsonille rahasumman korvaukseksi vääryydestä, jonka hän ja hänen vaimonsa saivat kärsiä."

Cecilia huudahti hämmästyksestä ja löi kätensä yhteen, vaikka olikin keskellä vilkkainta pääkatua.

"Mitä sanotte? Sitäpä en olisi uskonut; se oli todellakin odottamatonta ja hauskaa kuulla. Niin, näettekös, herra Vigert, ei pidä liian nopeasti tuomita ihmisiä…"

"Ei, neiti, ei liian nopeasti, siinä olette oikeassa. Mutta vaikkapa tämä kohta kävikin teidän sanainne mukaan, niin kävi toinen kohta niin, kuin minä sanoin! Muistatteko, miten kerran sanoin en uskovani herra Burströmin antavan edes viittä kruunuakaan? Ja miten hyvin minä arvasinkin! Viiteen kruunuun asti hän ei jaksanut kiivetä, se olisi ollut liian tuntuva kolo, mutta neljä kruunua hän antoi Jonsonille lohdutukseksi. Tarkemminhan oli vaikea edeltäpäin arvata vai mitä?"

Cecilian muoto venyi melkoista pitemmäksi.

"Neljä kruunua!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Niin, suuri se summa ei ollut, sen myönnän. Mutta rihkamakauppias Burström on viisas taloudenhoitaja, senpätähden hän onkin kohonnut arvokkaaksi mieheksi."

"Neljä kruunua!" Cecilia ei selvinnyt kummastuksestansa, vaikka häntä samalla suututti herra Vigertin pila. "No, mitä sanoivat Jonsonit runsaasta lahjasta?"

"Mitäkö he sanoivat? Sen minä mielelläni kerron, sillä se hyvin kuvaa luonteita. Jonson itse oli hyvin tyytyväinen ja mielissään, kiitti kaikkein nöyrimmästi ja pisti rahat taskuunsa. Luultavasti mietti hän heti, että neljällä kruunulla saa koko joukon ryyppyjä. Mutta matami Jonson, kuultuaan sen, sanoi, että jos Burström olisi antanut rahat hänelle, ei hän niitä olisi ottanut vastaan. Hän oli tähänkin asti tullut toimeen ilman Burströmien neljää kruunua ja toivoi samoin vast'edeskin pysyvänsä Jumalan avulla leivässä. Kuvaahan se miehen ja vaimon luonteita, vai miten?"

"Kuvaa todellakin."

He olivat nyt päätirehtori Arnellin talon edessä. Cecilia veti päivänvarjonsa kokoon, pani sen olkapäätänsä vasten ja soitti porttikelloa.

"Asutteko te tässä?" kysyi herra Vigert.

"Asun, toisessa kerrassa. Tämä on papan talo."

"Siinä näyttää olevan erinomaisen sieviä asuntoja", jatkoi Vigert, katsellen ylöspäin.

"Hyvin sieviä, varsinkin talvisaikaan. Kesällä ei ole hauska asua kaupungissa, mutta ei mamma eikä pappa huoli kesähuveista; sitä paitsi on tänä kesänä paljo tehty korjauksia."

Hän oli jo noussut alimmalle portaalle ja ojensi puoleksi käsivartensa ulos hänelle puhuessaan.

"Tuo on varmaankin teidän tai neiti Agnesin huone", sanoi Vigert hymyillen ja osoittaen avonaista ikkunaa toisesta kerrasta. "Se näyttää niin runolliselta ja viehättävältä kukkinensa ja linnunhäkki keskellä!"

"Se on meidän huoneemme", vastasi Cecilia nauraen. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli miettiväisesti kenkänsä kärkeä, sitte käänsi hän silmänsä ylös ja sanoi nopeasti.

"Ettekö tahdo syksyllä tulla tervehtimään meitä ja itse näkemään, onko meidän kotimme hauska?"

Herra Vigert kumarsi ja hänen silmänsä kirkastuivat, niin että koko muotokin samalla kirkastui.

"Kiitoksia", vastasi hän innokkaasti, "tahdon kyllä oikein mielelläni, sen vakuutan teille, neiti Cecilia. Saanko pyytää teitä viemään kunnioittavan, vaikka tuntemattoman tervehdykseni isällenne ja äitillenne ja sydämmellisen tervehdykseni neiti Agnesille?"

"Kiitän. Mutta kun joudutte yhteen papan kanssa, ette saa olla niin ankara ihmisiä arvostellessanne; pappa tulee niin tyytymättömäksi aina, kun kuulee niin ankaroita tuomioita; hän luulee aina hyvää ihmisistä."

Herra Vigert naurahti.

"Minä lupaan tulla hyvin kesyksi", sanoi hän, tarttuen käteen, jonka neiti hänelle ojensi.

"Se oli hyvin. Hyvästi sitte! Hyvästi ensi sunnuntaihin asti, jolloin kaiketi tulemme setä Hedenstamia tervehtimään. Viekää heille sydämmelliset terveiset!"

Vigert puristi hänen kättänsä ja kumarsi paljain päin, ja Cecilia nyykäytti hymyillen päätänsä, jonka jälkeen he erosivat. Vigert meni vihellellen laivalle päin, tyytyväisenä itseensä ja elämänkäsitys-tapaansa, ja Cecilia juoksi ylös rappuja, kiiruhtaen kertomaan vanhemmilleen ja Agnesille Burströmiläisten jutun loppua.

Страница 101 из 101

Назад 1…100 101Далее